Turistina tunturinkuppeella
syyskuussa 2004

Tie vie

Tänä syksynä ylitin napapiirin kolmasti, kovin erilaisilla matkoilla. Tällä matkalla toimin kuskina, matkanjohtajana ja piikana vanhemmilleni. Heidän edellisistä Lapin matkoistansa taitaa olla jo aikaa 25 vuotta. Silloin porhallettiin yhtä soittoa koko maan läpi Norjan puolelle kalareissuille. Muistan aina kun me lapset pyydeltiin katselemaan nähtävyyksiä niin vastaus menomatkalla oli että "sitten tullessa". Tulomatkalla vastaus oli että "ei voi, etteivät kalat pilaannu". Kolmasti siellä käytiin ja ainoat nähtävyys pysähdykset olivat saamelaismuseoon ja karhunpesäkivelle.

Isäni oli pakannut mukaan maalausvehkeet ja äitini kalastustarvikkeet. Minulla oli kamera ja pitkä pinna sekä suunnitelma löytää paikallisia taiteilijoita.

Ongintaa Vaattojärvellä

Niillä eväillä lähdettiin matkaan kohti Vaattojärveä. Heti alusta huomattiin että jotain oli jäänyt kotiin – nimittäin kiire. Kalakaupasta tankattiin kylmälaukku täyteen kalaherkkuja ja istuskeltiin jokivarressa ruokatauolla. Päätettiin että syödään vaan lohta, poroa ja lapinjuustoa koko matka.

Kukkolankoskella katseltiin siian lippoamista ja ystävällinen alkuasukas kertoili meille vanhoista perinteistä ja kruunasi rupattelunsa hienoon runonlausuntaan. Loistava alku matkalle!

Kukkolankoskella

Ilman koiraa kun matkustaa niin voi jopa varata majoituksen kievarista. Saada täyden palvelun ja nukkua yönsä valmiiksi pedatussa pehmeässä pedissä. Ihan outoa.

Seuraavana päivänä suuntasimme Venejärvelle Samin porotilalle porokoira Pietun sekä taiteilija Marjut Tiensuun houkuttamana. Upeita maalauksia ja ystävällisiä ihmisiä. Ja iloinen porokoira!

Porokoira Pietu

Matkaa jatkettiin kohti Kilpisjärveä ja todeksi havaittiin uuden kevään saapuminen tunturikoivikkoon. Pienessä lumisateessakin isäni kantoi maalaustelineensä ulos Saanan juurelle.

Taiteilija työssään

Ja jos kerran on Kilpisjärvellä niin onhan "pakko" käydä ulkomaillakin. Eikun tankki täyteen ja Skibotniin vuonomaisemaa ihastelemaan. Ja kiviä keräämään.

Skibotn

Jo tässä vaiheessa Opelin peräkontti alkoi olla jokseenkin täynnä. Oli nimittäin jo suoritettu hankintoja kirpputorilta, vähän keramiikkaa, ruttojuuren taimia ja nyt siis muutama pussillinen kiviä. Niitä ei ole ikinä liikaa. Joka kerta rannalla käydessäni kerään simpukoiden kuoria ja kiviä tehdäkseni niistä jotakin elämää suurempaa taidetta. Enkä nytkään tiedä missä ne edes ovat. Iskä sen sijaan taiteili vuonon rannalla, toinen höperö yritti onkia ja minä palvelin molempia. Kylmä oli ja tuuli, trangiassa pöhisi ruokaa ja ilmassa oli juhlan tuntua...

Saana

Saanan juurella vähän kivuttiin ylöspäin maisemia katselemaan, luontokeskuksella ihmeteltiin ja vähän tepsultiin Tsahkaljärvelle Haltin suuntia ottamaan minun sisäiseen kompassiini.

Haltille

Suurella kolmen käyntikerran paikallistuntemuksella ohjailin sitten ryhmämme Hettaan, kirkkoon tietysti ja Yrjö Kokon jalanjäljille opastuskeskuksen kautta lintutornille.

Hetan kirkon alttaritaulu

Vuontispirtille majoittauduttuamme levisimme pitkin metsiä. Minä tuntureita kohti, äippä sienten perään ja isukki ahmi silmillänsä maassa kellottavia kelo-oksia. Että josko "vaikka kattotelineelle otettas?"

Sammalmetsää

Iltapalaverissa todettiin että Suomen jääkiekkojoukkue pistää meidät kiirehtimään kohti kotia. Oli nääs maailmancup-turnaus juuri menossa.

Voihan valmiin ravintola aamiaisen ihanuus! Ja maisema ikkunasta on ihan katsomisen arvoinen.

Kotimatka alkoi Taiteilija Veli Koljosen ateljeen kautta. Hänkin ystävällisesti otti meidät vastaan kesken rakennuskiireidensä. Valokuvissa seinällä näkyi käyneen vähän korkeampiarvoisiakin vieraita kuin myö. Hienoja oli taulut ja suuri persoona koko jannu.

Se oli hieno päätös matkallemme. Huruteltiin yötä myöten Varkauteen ja saavuttiin parahaksi jääkiekon tunnelmiin.

Paljon sitä vaan näkee ja kokee autoillenkin. Ihmiset olivat ystävällisiä joka paikassa.

Pysähteleminen on hyvästä. Tässä retkueessa sitä tapahtuukin paljon; "kato, mikä lintu?!" No, se oli joku niistä 28 lajista jotka nähtiin matkan varrella.

Pallastunturit

Taidan päätyä samaan mieleen Maija Paavilaisen kanssa;

"Kauneuselämystä ei voi ostaa,
täytyy pysähtyä kokemaan".

>> Lisää kuvia

[  Etusivu  |   Pasimaailma  |   Reppumaa -ihmisen rauhoitusalue  |   Linkkejä kiikarissa  |   Kirjasto  |   Vieraskirja  ]