Kiireenrajan tuolla puolen

Pallas - Hetta 2003

maisema

Vaikka velvollisuudet kutsuivat yllättävän nopeasti tänne huonommalle puolelle, niin mieli viipyili vielä pitkään lupsakan joutilaassa olotilassa. (Ihan muuta oli kyllä hetken mielessä kun sain valokuvat, oli sitten ollut filmissä jotain vikaa, niiks! Puolet kuvista punaisia, ja loput puoliksi punaisia. Niinhän siinä käy, kun kuvittelin juuri ottaneeni sen parhaimman Pasi-kuvan).

Kaikkihan alkoi jo talvella, kun mieli pohjoiseen hamuten suunnittelin ja innostelin kavereita. Yksi lupasi ja joutui samantien perumaan. Siinä vaiheessahan yllätyksen pukkas, kun isäntä ilmoittautui matkaseuraksi. Antoi minulle parhaimman hääpäivälahjan!

Ilkalle oli tullut juuri suunnitelluksi lähtöpäiväksi kutsu sairautensa vuoksi KYS:iin pikku toimenpiteeseen, joten epävarmuus rinkoissa pakattuna ajelimme ensin Kuopioon. Lääkäri kielsi matkan jatkamisen – mutta kukas sellaista malttaa kuunnella kun mieli on jo edeltä käsin kaukana menossa.

Auringon kanssa samaan tahtiin saavuimme Sodankylään yöpymään, oikeastaan aamumaan. Ennen kuin kömmimme makuupussiimme, kerkesi aurinko jälleen nousta lämmittämään Pasia vartiopaikallaan.

Kiitos vaan Topille mökinlainasta, toivottavasti pihassa kasvaneet huhtasienet löysivät tiensä jonkun herkkusuun pataan.

Aamu

Pikku unien jälkeen jatkoimme matkaa, päätimme antaa Ilelle vielä yhden sairaslomapäivän ja kiertelimme ja kaartelimme Kittilän seuduilla. Levin ökymökit ja Hullut porot tuli katsastettua ja ihmeteltyä aavemaista kesämeininkiä. Aikamme haahuilimme yöpaikkaa ja satuin soittelemaan Torassieppiin Loma-Pallakseen. Sielläpä oli kiva, koska saimme tutustua Tähti-porokoiraneitoseen ja reippaaseen miehenalkuun Samiin.

Pasi, Tähti ja Sami

Seuraavan aamukahvin lomassa sovimme vihdoin lähtevämme tallustelemaan – tunniksi tai päiväksi tai kolmeksi. Miten terveys suo. Vihdoinkin siis itse asiaan. Rinkat kuntoon ja hullun intona Pallaksen opastuskeskukseen, auto parkkiin ja rinkat selkään. Sitten äkkiä rinkat pois selästä ja takaisin autoon. Tuli nimittäin aivan hirvittävä sadekuuro. Mutta niin kuin kaikki tiedämme, tunturissa säät vaihtuvat nopeasti, joten pian lähtö otettiin uusiksi. Eikä ne kuurotkaan olleet yhtään hirveitä kun vaan liikkeelle pääsee.

Eikä sekään haitannut että pian kuurot muuttuivat jo rännäksi ja rakeiksi. Kuin huomaamatta olimme keskellä tunturimaisemien ilotulitusta. Yhtäkkiä vain huomasi askeleen tahdin hiljentyvän, katseen lepäävän ja rauhan olevan läsnä. Ehkä siinä auttoi myös tunturikihujen ilmailunäytös Pyhäkeron laella, ne ottivat kaiken irti ylöspäin nousevista tuulista. Kieppuivat ja syöksyivät ja pysyivät liikahtamatta paikallaan.

Olimme tosi onnekkaita, sillä pian jo seurasimme kiirunan soidinmenoja. Herra kiiruna töpötti lumisen kurun reunalla pyrstö levällään ja pian myös rouva kiiruna töpötteli armaansa perässä. Meistä välittämättä ne jatkoivat kuhertelua, uros yritti vakuutella komeuttansa ja naaras sipsutteli edellä suunnan määräten.

Jätimme pariskunnan rauhaan ja jatkoimme. Kuin kiirunat konsanaan, minä edellä ja Ile perässä. Kuuroja meni ja tuli. Muutamia ihmisiä meni ja tuli. Sananen vaihdettiin. Välillä vähän lepäiltiin. Kaikki oli hyvin.

Lepohetki

Teltta pystytettiin Nammalakurun kämpän läheisyyteen. Ruokailupuuhia aloittaessani huomasin kuksani kadonneen, kylläpäs vähän aikaa harmitti, koska olin saanut sen lahjaksi Minna ystävältäni. Sen edellisen hävinneen kuksan tilalle, joka jäi kiertoon jonnekin Ruunaankosken rannalle. Se edellinen oli puolestaan jonkun muun kadottama, se löytyi aikanaan laavun alta metsittyneenä ja sen taas Raija ystäväni kunnosti minulle käyttöä varten.

Jos luontoäiti halusi kuksani, ehkäpä siis saan sen joskus myös takaisin. Ehkäpä täällä pohjoisessa on lahjottava maahisia!

Iltanuotiolla viipyessämme Pasi sai mielenliikuntaa kun parttiollinen poroja laskeutui kuruamme kohti.

Satoi läpi yön, poronkellon kalkatus säesti sateen ropinaa, Pasin "poro" –urahtelut vaimenivat uneen.

Armas aamunvirkku mieheni hoputti minua hereille aivan liian aikaisin. Maailma oli vielä sateesta märkä, mutta ah! Mikä näkymä kun kurkisti teltasta ulos. Aamiaista nauttiessa näkymä vaihtui tummiin pilviin, jotka toivat jälleen raekuuron tullessaan. Porokoira vain suuntasi selkänsä tuuleen ja antoi kuuron tulla. Korvat luimussa se odotti että saisi pian jälleen ravistaa turkkinsa kuivaksi.

Pasi pyryssä

Ilen olotila oli hyvä, joten takaisin ei tarvinnut kääntyä. Matka jatkui siis kohti Hettaa. Ensin määränpäänä oli kuitenkin Pahakuru.

Päivä kului jälleen miellyttävän hiljaisuuden vallitessa. Taukoillessa. Evästellessä. Maisemassa silmiä lepuuttaen. Tunturien rinteitä kavutessa tullut hiki kuivui heti huipulle päästyä. Pasi teki hommaansa niin kuin aina ennenkin; asiallisesti, ketterästi asetteli tassujansa kivisillä poluilla. Reput toimivat hyvin, ei keikkuneet eikä hiertäneet.

Pasi

Välillä liian lähellä taapertaneet kapustarinnat saivat tuohtuneen haukkuryöpyn osaksensa. Muutama pieni karvapalleroinenkin matkan varrella tuli huomioiduksi.

Lumikerolla vietettiin ansaittua lepotaukoa. Pasi sai isännältä reipasta hierontaa ja sitä kautta myös lähialueen eläimistö sai osansa Pasin viimeisistä talvivilloista. Sinne jäivät, toivottavasti lämmittävät jonkun pienen olion kotia viileinä kesäöinä.

Pasin lepo

Villin irroittelulaukkarallin jälkeen oli Pasillakin malttia hetki hengähtää. Istuttiin siinä koko porukka aivan hiljaa. Tunturin tuulet puhaltelivat kasvoille ja pilvet riippuivat jo taaksemme jääneillä tunturinrinteillä. Alhaalla näkyy metsää, suota, kylä. Sielläpä sitä seutua, jossa Pasinkin sukulaisia on asustellut. Ehkäpä juuri siinä kohdassa syntyi päätös tutkia näitä seutuja uudestaankin, hieman tarkemmin.

Polun laskeutuessa alas metsänrajalle laavulle, reipas sade tervehti meitä jälleen. Laavulla oli tietysti porukkaa, joten nautiskelimme ihanaista mansikkakiisseliä vessan lipan alla sadetta pitäen. Jotenkin se tuoksu ja maku eivät sopineet yhteen...

Sateenkaari

Vesipullot täytettyämme matka jatkui. Kuukkeliperhe ilakoi kuusikossa auringon jälleen pilkistellessä taivaalta. Suastunturin lakeus aiheutti välittömästi taukoreaktion. Pientä punaista kukkaa oli koko maailma täynnä ja aurinko lämmitti ja tuuli kuiskutteli ja masukin pyyteli leipää, leipää... ja päällä pieni siivu kuivattua poronlihaa. Ja yllätys, yllätys lakuja!

Sitten vaan silmät kiinni ja varpaat paljaaksi. Ja uskollinen vieruskaveri viereen vartioimaan.

Tauko

Pian jo vettä roiskivat pilvet pitivät huolen liikkeelle lähdöstä. Seuraavalla Hannukurun tuvalla olisi ollut saunakin luvassa. Siksipä juuri ei sinne, vaan vielä pari kilometriä eteenpäin Pahakurulle, jossa olikin sitten rauhaisaa. Juttuseurana hetken muutama paikallinen piipahtaja, illan edettyä saimmekin nauttia ylhäisestä yksinäisyydestä.

Pakko oli todeta että seuraavana päivänä pitäisi jo kiiruhtaa Hettaan asti, matkaa kertyisi 26 kilometriä. Järkevä osapuolemme painui siis piankin untenmaille. Minä yritin viime tippaan ihastella jylhää Outakkaa sekä vaihtuvia maiseman valoa etelän puolen tuntureilla ja metsämaisemassa.

Aamuhan aina koittaa, vaikkei niin haluaisikaan. Arvatkaa kumpi meistä jälleen oli ensimmäisenä jalkeilla. Se en tosiaankin ollut minä. Reippahasti puuroa, teetä ja leipää tankkiin ja eikun menoks. Hyvä oli lähteä kun ei ees mikään paikka ollut kipeenä. Uudet kengät toimi täydellisesti ja rinkkakin ihan jees. Ile oli vähän niksauttanut nilkkaansa alamäessä, mutta sehän on mies. Kaikki ne kärsii jne.

Pyhäkero siinsi edessämme, kuin maalina. Tuumin että kunhan sen huipulle päästään niin loppumatkaa ei edes enää lasketa.

Ylos

Olihan siinä välissä toki matkaa ennen kuin siellä huipulla oltiin. Tappurin kämpän lähellä näimme porotokan syömingeillä. Maasto oli tasaisempaa ja helpompikulkuisempaa kuin kahtena edellisenä päivänä, joten matkamme edistyi reipasta vauhtia. Sioskurulla tapasimme lapinkoira Ruskan, joka oli ensimmäistä kertaa tutustumassa esi-isiensä maahan. Olivat lähteneet ihan kahdestaan – tyttöporukalla. Oli mukava tutustua. Toivottavasti saitte nauttia Juhannus-juhlasta jossain tunturinhuipulla. Nähdä keskiyönauringon. Täällä Varkaus-cityn melskeessä teitä aattona ajattelin ja matkasin mielessäni sinne.

Ruska ja emanta

Siitäpä kämpältä alkoikin sitten viimeinen kipuaminen kohti tunturinhuippua. Alkoi olla jo loppumatkan tuntua. Hikipisarat irtosivat ja hengästyneinä väänsimme sanaa muutaman vastaantulevan, vasta reissuaan aloittavan kanssa. Tässä vaiheessahan oli jo sellainen konkari olo, pystyi vastailemaan kysymyksiin.

Kun Pyhäkerolta laskun aloitettuamme näin ensi vilahduksen Hetan kylästä, se oli minulle matkan päätepiste. Loppumatka vain lasketeltiin alamäkeen menemään. Hiljaisuudessa oli mukana haikeutta matkan lopusta. Kyllähän jalatkin alkoivat jo muistuttaa olemassaolostaan, joten ihan hyvä tunne oli kun vihdoin Ounasjärven laineet liplattivat edessämme.

Siitäpä sitten venetaksilla yli ja järjestelyä auton saamiseksi kanssamme samaan paikkaan.

Siinä odotellessa nautiskelin Ounasrysässä taivaallisen hyvää poropaistia perunamuussin, puolukkahillon ja oluen kera. Huh-huh, hieman vaati venyttelyä sitten kun siitä yritti nousta.

Vaan vielä oli ihan pakko kävellä katsomaan Hetan kirkkoa, katsoa vieläkö tänä päivänä porokoira kirkkoon pääsee. Ovet olivat lukossa. Istuttiin Pasin kanssa portaille tunnelmoimaan.

Kirkon portailla

Aivot olivat onnistuneesti tyhjentyneet kaikesta hölynpölystä, ja mieleen nousi vain tämä Hannu Salakan runonpätkä:

Onnellisuudesta,
Siitä en tiedä puhua,
Mutta kerran katsoin tunturilta laaksoon
Josta olin juuri noussut
Näkemättä mitään erikoista,
Vain pelkän maiseman.

Ps. Kuksani oli vaeltanut Pallas-Hotellille omia polkujaan. Siellä tavattiin. Kiitos Kaisa Lappalainen!


Alkuun

[  Etusivu  |   Pasimaailma  |   Reppumaa -ihmisen rauhoitusalue  |   Linkkejä kiikarissa  |   Kirjasto  |   Vieraskirja  ]